Tottista

Viikonloppu mennä hurahti taas vauhdilla! Lauantaipäivä koostui kokonaisuudessaan tottiksesta. Osallistuimme nimittäin tottispäivään. Välillä on hyvä käydä hyvän kouluttajan silmien alla katsastuksessa. Itsehän treenaan todella paljon yksin. Pidän siitä, että saan miettiä ja pohtia itsekseni. Tosin siinä on vaaransa, kun ei ole toisia silmiä vahtaamassa meneekö oikeasti hyvin. Tämän lisäksi meillä on aivan mahtava, muutamasta ihmisestä koostuva treeniporukka. On rentouttavaa treenata saman henkisessä porukassa, jossa puhutaan avoimesti ilman, että kukaan vetää hernettä nenään. Nauru raikaa ja juttu menee melko usein lievästi sanottuna yli, mutta mitäs sitten? Tuleepahan maailmasta ainakin hetkellisesti parempi paikka. ;)

Lauantain koulutuksessa otin ensimmäisellä kierroksella seuraamista, joka olikin ilokseni paremmassa kuosissa kuin aika päiviin. Sarahan on seuraamisessa todella aktiivinen mulle, niinhän se on rakennettu, mutta tässä aktiivisuudessaan se välillä hukkaa keskittymisen ja intensiivinen katsekontaktin haku näkyy liian eteen tulemisena ja siitä seuraavana poikittamisena. Olin tehnyt ennen lauantaita Saralle kaksi lyhyttä treeniä, jossa kerroin, että älä tule liian eteen. Aivan mahtavaa miten koira oli oivaltanut asian. Oli hieno fiilis, kun koira seuraa oikeassa kohdassa ja kaiken lisäksi hyvässä viettivireessä!! Nähtäväksi jää kantaako tämä kokeeseen. Sehän se vasta kertoo koulutuksen todellisen tason.

Toisella kierroksella tein jääviä. Meillähän on ongelmana istuminen. Sen onnistuminen on epävarmaa ja suurella todennäköisyydellä valitsee jonkun vahvemman jäävän, yleensä seisomisen. Treenissä huomasi hyvin, että kuulolaite ei ollut koiralla päällä ja jumpattiinkin sitten sikin sokin jääviä. Nehän voisi myös ketjuttaa pk:ta ajatellen, mutta tokossa taas järjestys voi olla mikä vaan. Itseasiassa joku aika sitten sain hyvän kommentin käskyistä. En ole ikinä ajatellut, että "istu" ja "seis" saattavat kuulostaa koiran korvaan melko samanlaisilta suhuäänteiltä. Nyt olenkin istumisessa yrittänyt painottaa toista tavua, jos se helpottaisi. Eli käsky on "isTU".

Tokossa me junnataan Saran kanssa tunnarissa ja metallinoudossa. Itse en erityisemmin pidä tunnarista, koska en jaksa pipertää =), mutta ei auta, pakkohan sitä on treenata. Tarkoitus olisi nyt ostaa lasipurkkeja ja laittaa niihin sisälle tunnarikapulat ja vahvistaa oman hajua. Itse tunnarin tuonti on hyvässä jamassa, nyt vaan tarttis haistellakin eikä vaan arpoa silmillä minkä toisi. Metallinoudossa taasen tökkii kapulan suuhun ottaminen. Ote on hyvä ja tuo metallin hyvin jos ojennan sen suoraan Saralle suuhun. Mutta kun lähetän noutamaan, lähtee innolla, mutta metallille tulleessaan meinaa ottaa sen suuhun, mutta tuleekin toisiin ajatuksiin ja jää seisomaan kapulan taakse. Eli metallinouto on noutoo vaille valmis... huoh... VOI- luokka oli tarkoitus korkata tämän talven/kevään aikana, mutta nähtäväksi jää miten käy. Onhan meillä elämä aikaa. Toko on mulle kuitenkin edelleen rakas laji vaikka tuo pk- touhu onkin vienyt mukanaan. Tokostahan tämä kaikki lähti!

Palkkausta á la Sara ja H-K

Saraa naurattaa seuraamisessa

Ja taas mennään

Vetoreeniä

Vihdoin saatiin talvi! Sen seurauksena tilasin vihdoin viimein itselleni Kickspark- potkukelkan. Olen haaveillut siitä useammat vuoden ja heti ensimmäisen koeajelun jälkeen oli olo, että "miten olen voinut tulla toimeen ilman tätä!" Kelkalla pääsee huikeisiin vauhteihin jo tasaisella alustalla. Saksalainen kärjessä huideltiin jo yli 30 km/h. Mikä lie olisi alamäkeen vauhti ollutkaan... Toivo Pellervokin kokeili kelkanvetoa heti. Sattumoisin oli Toivon  9- vuotis syntymäpäivä. Hyvässä kunnossa on ukkeli, ei voi muuta sanoa!

Ensimmäinen koirahiihtotreenikin päästiin tekemään. Harmittavasti tuli heti kahden viikon tauko työkuvioiden vuoksi. Tuonne laduille, kun ei voi mennä hiihtelemään koska vaan koiran kanssa. Näistä säännöistä tulee pitää kiinni, koska se on jo todella hienoa, että Hämeenlinnan kaupunki on koirakerhollemme Pirtin laduille kaksi hiihtovuoroa viikkoon myöntänyt.

Itse hiihtoon palatakseni... su 15.2.2015 on saksanpaimenkoirien valjakkohiihdon SM- kilpailut ja arvatkaapa ketkä osallistuu? =) Minä ja Sara! Toisena kilpailuna olisi tarjolla kelkkakunkku hiihdon jälkeen, mutta täytyisi olla toinen koira kärkeen, että pääsisi osallistumaan. Pakko tosin myöntää, että jos rotumestaruuksia ratkaistaisiin kelkkailussakin, olisin minä, siis minä!! vannoutunut hiihdon ystävä, ollut valmis harkitsemaan lajin vaihtoa. Hiihto ei meinaan meikäläisellä kulkenut yhtään. Vuoden tauko on tehnyt tehtävänsä. Luisteluhiihto on lajinakin jo sellainen, että mikään ei tavallaan simuloi sitä, joten nilkathan huusi hoosiannaa ensimmäisen 500m jälkeen ja kankeeta oli meno. Olo helpottui huomattavasti, kun kärkeen laitettiin saksalainen menijä =)

Pieni hymy kyllä tuli huulille heti, kun tajusin jälleen kerran, että minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Hiihdon tekniikka on niin selkäytimessä, että ei horjuttanut ylämäet, alamäet eikä vauhti. Ei pelkoa kaatumisesta tms. Vauhtia ei tosin käsivarsista lähtenyt kuten pitäisi...

Matka SM- kisoissa on 5km ja hiihdämme sarjassa C- naiset. Tuo C- sarjahan on nyt ensimmäistä kertaa käytössä tänä vuonna. Olen katsellut vanhoja saksanpaimenkoirien SM- kisa-aikoja samaiselta ladulta ja pirun kovaa on neljän kärki mennyt! Tai sitten rata on maastoltaan helppo. Olen ratakarttaa tiiraillut, mutta ylä-asteen suunnistustreeneistä on siinä määrin aikaa, että ei ihan korkeusvaihtelut auenneet. Ainoastaan, että jonkin verran niitä on!

Mutta vauhdista vielä. Jos tähdet osuvat kohdilleen ja Sara vetää koko matkan sinkki tiukalla ja reikä päässä, on meillä laskujeni mukaan mahdollisuudet mitaleille. Suurin huoli tällä hetkellä on se narun päässä oleva ilmestys. Meillä saattaa tulos riippua myös lähtöpaikasta. Jos lähtönro on 1, tarkoittaa se todennäköisesti ei niin onnistunutta kisaa. Tosiasiahan on se, että Sara tarvitsee jäniksen eteen. Vahva mielikuva riittää, ei tarvita välttämättä näköyhteyttä. Eli, jos pari kolme kovaa kisakumppania lähtisi eteen, niin luulen, että päästäisiin todella asian ytimeen. Siksi pari kolme, että jos onnistutaan yksi saavuttamaan, jäisi eteen vielä toisia. Koiralla säilyisi mielikuva "vielä on jänöjä edessä". Ja jos oikein heittäydytään hommaan, niin parasta olisi, jos vasta aivan viime metreillä saavutettaisiin se vielä edessä oleva. Ja kannoilla maaliin tai juuri ennen ohi. Tällä reseptillä todennäköisesti ladulle jäisi henkisesti ja fyysisesti se kaikki kapasiteetti mitä meillä on tällä hetkellä annettavana. Tosiasia, kun on se, että treeniä on liian vähän takana. Mutta samahan se kaikilla Etelä-Suomessa asuvilla on, kun nykyään talvet ovat mitä ovat, kiitos ilmastonlämpenemisen.

Alla kuva meidän perheen kovimmasta saunojasta. Tytön löytää usein vielä saunan jälkeenkin ottamasta jälkilöylyjä. Oikean löylynheiton aikaan joutuu sen usein ystävällisesti ohjaamaan pesuhuoneen puolelle, kun ei taida ihan ymmärtää rajojaan tuon löylynoton suhteen =)